Lauri Lappalainen valmistui Kelloseppäkoulusta mikromekaanikoksi keväällä 2017. Keväällä 2018 hän valmistui vuoden lisäkoulutuksella myös kellosepäksi ja lähtee elokuussa PITA Barcelona -nimiseen yritykseen Espanjaan, Barcelonaan. Hän lähtee suunnittelemaan PITA:n mainetta niittäneitä kelloja.
Laurin työllistyminen suoraan kellosuunnittelijaksi kuulostaa siinä määrin mahtavalta, että häneltä on pakko kysyä, miten tämä oikein onnistui? Ajattelitko Kelloseppäkoulua aloittaessasi, että näin sinulle voisi käydä?
No en todellakaan ajatellut, sanoo Lauri. En päässyt Kelloseppäkouluun ensimmäisellä yrittämällä. Pääsin vasta, kun osallistuin toisen kerran pääsykokeisiin. Ensimmäisen yrityksen jälkeen minua alkoi sen verran kiusata kysymys siitä, mitä suorituksestani puuttui, että ryhdyin ottamaan siitä selvää. Halusin kysyä asiaa valintaan osallistuneelta psykologilta, joka oli epäonnekseni silloin lomalla. Tuntui, että minun piti saada tietää, mistä pääsemiseni kiikasti, niin että voin tehdä asialle jotakin.
Tavoitin psykologin vasta puolen vuoden kuluttua pääsykokeista. Hän ymmärsi yhteydenottoni ja kertoi arvelleensa minun turhautuvan käsillä tekemiseen. Hänen mielestään olisi tarvittu lisää näyttöä siitä, että sen kaltainen työ, johon Kelloseppäkoulu pätevöittää, sopii minulle. Sen selvittyä marssin ostamaan pienoismalleja ja aloin treenata. Tein sitä aika määrätietoisesti puoli vuotta ja toisella yrittämällä, vuonna 2014 pääsin sitten Kelloseppäkouluun.
Halusit siis todella päästä Kelloseppäkouluun. Olivatko kellot lumonneet sinut? Kyllä, tavallaan, niin voi sanoa, nauraa Lauri. En kuitenkaan ollut niitä, jotka rakentelevat ja korjaavat jotakin jo lapsena, rassaavat mopoja tai muuta sen kaltaista ja kiinnostuvat kelloista siltä pohjalta. Lapsena keräilin vanhoja esineitä mummolan komeroista, virsikirjoja, huonokuntoisia kakkulapioihin ja muuta sellaista. Minua ovat aina kiinnostaneet vanhat esineet, etenkin visuaalisesti.
Aikuisena minulla oli ensimmäistä kertaa kello ranteessani vasta vuonna 2011. Parin vuoden kuluttua olin Thaimaassa lomalla ja tuntui, että voisin ostaa lopuksi jotakin siltä matkalta, vaikka kellon. Olin vakituisessa työssä, joten se oli mahdollista. Isossa Bangkokilaisessa ostoskeskuksessa näin mekaanisen automaattikellon. Lähtemätön muistijälki syntyi, kun katsoin sen takapohjan kautta näkyvän koneiston käyntiä. Sen vaikutus oli lähes hypnoottinen.
Olin päässyt jo lukioaikanani kesätöihin maanmittaushommiin. Pärjäsin siinä ja niinpä myöhemmin suoritin maanmittausalan perustutkinnon oppisopimuskoulutuksella. Minusta tuli vastaava kartoittaja ja minulla oli vakituinen työpaikka Helsingin kaupungilla. Työ oli ihan ok, menen nytkin kesäksi maanmittaushommiin, mutta aloin kaivata jotakin konkreettista, käsillä tehtävää työtä. Halusin oppia käsityöammatin. Ajatus Kelloseppäkouluun hakemisesta tuli mieleeni talvella 2014, kun tuijottelin sen Bangkokista ostamani kellon koneistoa.
Kun päätin hakea tähän kouluun, vanhempani tukivat minua kyllä. Varmaan he kuitenkin myös ajattelivat, että vakituinen työpaikka on arvokas asia ja sen jättämistä kannattaa harkita tarkkaan. Olen perheestä, jossa kaikki muut ovat taiteilijoita ja tekevät ns. luovaa työtä. Isäni on kuvataiteilija, joka pääasiassa maalaa. Äitini on keraamikko ja sisareni on graafikko. Perhetaustani takia tiedän hyvin millaista taiteilijan arkinen työ on, minulla ei ole siitä mitään epärealistisia kuvitelmia.
Hakiessani Kelloseppäkouluun toivoin pääseväni nimenomaan mikromekaniikkapuolen opiskelijaksi – ja pääsinkin. Olin harrastanut kelloja siihen mennessä jo siinä määrin, että minulla oli tavoite. Halusin päästä aikanani työskentelemään kellojen tuotannon alkupäähän, en huoltamaan kelloja.
Millaista oli opiskelun aloittaminen? Meidän luokkamme, tai siis ryhmämme, tuntui heti mukavalta. Ikäjakauma oli aika suuri, niin kuin Kelloseppäkoulussa yleensäkin on. Meitä oli useampi jo vähän varttuneempi opiskelija ja kaikki suhtautuivat opiskeluun suunnilleen samalla tavalla.
Mutta kun ns. varsinainen viilaus alkoi, niin eihän se minulta hyvin sujunut. En ollut koskaan aikaisemmin työstänyt esimerkiksi metallia, olin huono. Se venytti todellakin kärsivällisyyttä. Vähitellen pinna venyi, rauhallisuuskin löytyi ja homma alkoi sujua jo paremmin.
Ensin tehtiin omat työvälineet ja se tuntui tietysti hienolta. Sitten kun piti tehdä tasohioja, niin meidän luokallamme sen sai valmiiksi vaaditussa ajassa vain kaksi opiskelijaa. Omani sain lähes valmiiksi, en kuitenkaan aivan. Ensimmäisellä luokalla kaikki tekevät samat harjoitteet samassa järjestyksessä, joten opiskelijoiden väliset erot tulevat siinä näkyviin. Opiskeluun tulee draivia siitä, että haluaa pysyä muun luokan mukana.
Koneiston korjausteline oli ensimmäisen vuoden töistä yksi monipuolisimmista ja mieluisimmista. Halusin että työt näyttävät omiltani heti, kun ymmärrystä ja osaamista oli karttunut tarpeeksi ja korjaustelineen kanssa pääsin jo soveltamaan joitakin hienouksia.
Ensimmäiseen vuoteen sisältyi paljon sitä, että oppi kehittämään omaa tarkkuuttaan. Siksi kevätkaudella aloitettu seinäkellon huolto ja sen joidenkin osien valmistus tuntui ensin vähän ”peltisepän hommalta”, kun osat olivat niin isoja. Ne ovat monta kertaa isompia kuin tasku- tai rannekelloissa. Mutta seinäkelloissa kellojen mekaniikka ja toiminnan logiikka havainnollistuvat hyvin.
Sinulla on oma verkkosivusto (laurilappalainen.com), jossa mm. dokumentoit valokuvin tekemäsi työt. Syntyivätkö verkkosivusi todellakin jo ensimmäisenä opiskeluvuonna? Kyllä, silloin ne tehtiin. Yksin en olisi osannutkaan niitä tehdä, mutta sisareni hallitsee sen taidon.
Sivuista oli konkreettista hyötyä aika pian. Kun ensimmäisenä vuonna hain harjoittelupaikkaa ja lähetin hakemuksia useisiin paikkoihin, niin sain vain yhden vastauksen. Mutta se vastaus oli paikasta, jonne todella halusin. Myöhemmin sain kuulla, että he ottivat minut juuri verkkosivujeni takia. Niistä he näkivät, millaisia töitä olin tehnyt ja saivat käsityksen valokuvaamisestani ja suuntautumisestani yleensä.
Pääsin suorittamaan ensimmäisen vuoden työssäoppimisjaksoni yritykseen nimeltä TA-Machines, jolla ei yleensä ole resursseja ottaa harjoittelijoita. Yrityksen omistaa kaksi veljestä, jotka myös tekevät siellä oikeastaan kaikki työt. Toinen on koulutukseltaan sähköinsinööri, toinen on muusikko. Heidän verkkosivuiltaan pääsee helposti perille yrityksen historiasta ja siitä mitä kaikkea he tekevät.
TAs Machines Tools oli minulle ihan unelmapaikka siinä vaiheessa. Pääsin tekemään siellä sanalla sanoen kaikkea. Prototyyppien kehittely oli erittäin luovaa ja mielenkiintoista. Mietin, että jos tällaista tekisi työkseen, niin siinä sivussa voisi puuhata myös omia kellohommiaan.
Kelloseppäkoulussa opettajan vaikutus on todella tärkeä. Ihan mahtavaa on, että sama opettaja seuraa ryhmää koko kolmen vuoden ajan. Ja minä olin päässyt kellontekijä Simon mikromekaniikan luokalle.
Toinen opiskeluvuosi alkoikin sitten niin, että Simo kertoi meille kansainvälisestä projektista. Sveitsiläinen kelloalan yritys Greubel Forsey oli ryhtynyt eräänlaiseen eurooppalaisen kellosepäntaidon perinteisen osaamisen ja tekniikoiden pelastamiseen (Greubel Forsey Naissance d’une Montre). Siinä mikromekaanikko-opiskelijat saivat osallistua 11 rannekellon sarjan valmistukseen tekemällä niihin tarvittavia osia pitkälti käsityötä käyttäen ja automatiikkaa välttäen. Minut valittiin hommaan Suomesta, yhdessä Veikko Kaurilan kanssa.
Koko syksyn teimme niitä osia. Aloitimme tekemällä työhön tarvittavat sorvin terät yms. välineet. Nyt alkoi olla jo tosi kyseessä, sillä toleranssit – siis sallittavien poikkeamien rajat – olivat kolmen mikrometrin, eli millimetrin tuhannesosan luokkaa. Meidän oli myös ratkaistava itse se, miten työt kannattaa tehdä, ts. löydettävä itse sopivat tekemisen tavat. Opettajat olivat tietysti käytettävissämme, mutta siitä että perusasiat ratkaisimme itse, oppi todella paljon.
Alun perin projektin piti huipentua yhden kuukauden harjoittelujaksoon Greubel Forseyssä Sveitsissä. Aikataulu kuitenkin muuttui niin, että harjoittelimme itse valmistamiemme osien viimeistelyä yhden viikon. Sitten pääsimme Baselin messuille, tärkeisiin museoihin jne. Meitä luotsasi suomalainen kelloseppä Anu Halonen, joka lähti 16 vuotta sitten Sveitsiin ja työskentelee nykyisin Greubel Forseyn testilaboratorion johtajana.
Greubelilta jatkoimme vielä kahdeksi viikoksi Kari Voutilaisen ateljeehen. Ja kun tuon nimen kuulee, niin jokainen varmaan ymmärtää, että mikromekaanikko-opiskelijaa jännitti ensimmäinen työpäivä. Toleranssit Voutilaisella olivat Greubelin projektin luokkaa, eikä sorvissa ollut diginäyttöä. Ja kun minulla oli kysyttävää käteen saamistani työpiirustuksista, minun piti kysyä sitä ohjaajaltani Philippeltä – joka puhui vain ranskaa, jota minä en osaa. Onneksi meitä oli matkassa kaksi, Veikko ja minä ja toisena työpäivänä en sitten enää jännittänytkään.
Sveitsin matka ratkaisi sen, että asia alkoi olla selvä minun osaltani. Tunsin, että minun on pakko päästä kelloalalle. Vielä en kuitenkaan tiennyt, miten kellomaailma minuun suhtautui.
Ryhdyitkö toisena vuonna suunnittelemaan sitä kellon kuorta, jonka jonka mikromekaanikko-opiskelijat valmistavat kolmantena vuonna? Itse asiassa suunnittelin sitä jo ensimmäisenä vuonna. Mallinsin sen TA-Machines Oy:ssä harjoitteluni aikana, kun siellä oli mahdollisuus harjoitella 3D-mallintamista. Se oli ensimmäinen askel kohti oman kellon suunnittelua ja valmistamista.
Kellon kuori muotoutui ison D:n kaltaiseksi, siihen alun perin ajatellun sektorimaisen ajan näytön seurauksena. Kolmannella luokalla luovuin tästä kuorimallista, koska rakenne oli hankala koneistaa. Työn viime metreillä kävi myös niin, että eräs työvaihe epäonnistui, eikä silloin ollut enää aikaa aloittaa työlästä kuorimallia alusta.
Onneksi olin siihen mennessä jo tottunut omaan työtapaani siinä määrin etten joutunut paniikkiin.
Ratkaisin kolmannen vuoden työn panemalla viime tipassa koko paketin uusiksi. Tein taskukellon kuoren pyöreätauluiselle kellolle. Tein sen 16 tunnissa ja aika riitti. Sain kurssin suoritettua. Olen huomannut itselleni tärkeäksi tavaksi oppia ennakkoluulottoman kokeilun kautta. Aluksi rajoja ja työtapoja etsiessä pari ensimmäistä kokeilua voi mennä pieleen, mutta sitten työ valmistuu melko tehokkaasti, koska tietää mistä voi puskea rajoja ja mistä ei.
Nettisivujesi lisäksi päivität myös Instagram-sivuja, jossa kerrot tarkemmin ja ajankohtaisemmin tekemisistäsi ja suunnitelmistasi. Ovatko ne tuoneet sinulle jo kontakteja? Ovat kyllä, ihan yllättävästikin. Ja hiukan mutkia suoristaen voi sanoa, että juuri Instagram-tilini vei minut Barcelonaankin.
Kerron tarkemmin, mutta ensin hiukan taustaa. Olin jo pidempään kahlannut päivittäin erilaisia kellosivustoja ja -videoita. Jossakin vaiheessa löysin minua suuresti kiinnostavan PITA Barcelona -nimisen, kelloja valmistavan yrityksen. Näytti siltä, että se on pienenä, itsenäisenä ja erittäin ennakkoluulottomana yrityksenä löytänyt oman paikkansa suurten kellojättiläisten hallitsemalla kentällä. Minusta ratkaisevaa on, että PITA Barcelona ei hinnoittele kellojaan siihen kaikkein kilpailluimpaan luokkaan, vaan tähtää sinne, missä näkee mahdollisuuksia. Sillä kaikkein kovimman luokan kilpailu on nykyään todella kovaa, kaikki tuntuvat pyrkivän sinne. Kiinnostuin yrityksestä niin paljon, että päätin lähettää hakemuksen ja kysyä, pääsisinkö suorittamaan heille kolmannen vuoden työssäoppimisjaksoni. Taas kerran tein sen tapojeni mukaisesti hyvissä ajoin. Lähetin hakemukseni elo-, syyskuun vaihteessa ja sitten sain ryhtyä odottamaan.
Loppuvuodesta sain vastauksen, josta kävi ilmi, että verkkosivuni ja varsinkin Instagram-päivitykseni oli tutkittu Barcelonassa hyvin tarkkaan. Tekemiseni olivat aivan hämmästyttävällä tavalla sopineet yhteen sen kanssa, mitä PITA Barcelonassa tarvittiin.
Juteltiin niistä sitten Skypen välityksellä vielä tarkemmin ja sen jälkeen he totesivat, että olisin tervetullut heille Barcelonaan helmi- ja maaliskuuksi. Ja minähän lähdin. Olin vuokrannut kuuden neliön kokoisen huoneen. Siinä oli vain yksi hyvä puoli, se oli edullinen. Niukka asunto ei kuitenkaan minua haitannut, tärkeät asiat olivat toisaalla.
PITA on pieni perheyritys, nimensä mukaisesti Espanjan Barcelonassa. Se aloitti toimintansa kellojen valmistajana perheen isän, Aniceto Jiménez Pitan kellonhuolto- ja koruliikkeen kylkiäisenä. Itseoppineena kelloseppänä Aniceto on harjoittanut huoltoliikettään nyt jo yli 45 vuotta. 90-luvulta lähtien hän on valmistanut aika ajoin muutaman kellon. Perheen poika, Daniel Jiménez sai vuonna 2005 vakuutettua isänsä siitä, että tämä voisi suunnitella ja tehdä kelloja muillekin kuin vain ystävilleen. Danielilla on it-konsultin taustansa lisäksi kaupallinen koulutus ja hän ryhtyi uuden, kelloja valmistavan yrityksen toimitusjohtajaksi. Hän hoitaa mm. yrityksen markkinoinnin. Perheen äiti, rouva Jiménez, vastaa myymälästä sen tiskin takana.
Lensin Barcelonaan ja tapasin Aniceto Jiménezin liikkeessään. Aniceto ei puhu englantia, mutta sain niin ystävällisen vastaanoton, että pian tuntui kuin meillä olisi sittenkin jokin yhteinen kieli. Vähitellen minulle alkoi selvitä, että poika Daniel, jonka kautta kaikki oli tähän asti välittynyt englanniksi, ei olekaan Barcelonassa. Hän asuu Tokiossa. Daniel tuli kyllä tutuksi, mutta istuin hänen kanssaan saman pöydän ääressä koko kahden kuukauden aikana vain puolitoista tuntia.
Aniceto Jiménez Pita on jäsen itsenäisten kellonvalmistajien järjestössä ACHI:ssa (Académie Horlogère des Créateurs Indépendants). Kuvaavaa on, että tehdessään isompaa investointia, hankkiessaan firmalle uutta työstökonetta, Jiménezit kysyivät Kari Voutilaiselta suositusta ja Voutilaisen suosittelema kone valittiin. Itsenäisten kellonvalmistajienkin joukossakin PITA Barcelona on poikkeus sikäli, että suurin osa heidän kelloistaan edustaa huikean ennakkoluulotonta, rohkeata ajattelua. Toiminnallaan he haluavat osoittaa, että Sveitsin eteläpuolellakin voidaan tehdä laadukkaita kelloja.
Kun Jiménezit aloittivat kellotuotannon vuonna 2005, he tekivät sen käyttämällä uraauurtavaa magneettista tekniikkaa mekaanisessa kellossa. He patentoivat keksintönsä kahdella patentilla, vakuuttivat epäilijät ja onnistuivat saamaan kelloilleen tilaa markkinoilta. Kun heiltä oli tulossa aina 5000 metrin syvyyteen asti toimiva, rakenteeltaan omaperäinen, todella tiivis urheilu- ja sukelluskello, niin myös ACHI:n piirissä epäiltiin sen toimivuutta. Mutta se toimi. Nyt Oceana on kuuluisa kello.
Aniceto ja hänen puolisonsa ovat todella sydämellisiä, ahkerasti töitä tekeviä ihmisiä, jotka ottivat suomalaisen mikromekaniikan opiskelijankin vastaan kuin suoraan perheeseensä. Se, että pääsin työskentelemään läheisesti Aniceton kanssa, oli minulle suunnattoman arvokasta.
Siellä minä sitten istuin pöydän ääressä. Pöydän, jonka toisella puolella istui Aniceto ja hänen vieressään heille hiljattain töihin tullut mikromekaanikko. PITAlla työskentelee myös kohtalaisen hiljattain yritykseen palkattu kelloseppä, joka puhuu hyvin sekä espanjaa että englantia. Sekä kelloseppä että mikromekaanikko ovat molemmat Ukrainasta. Kellosepän kanssa todella ystävystyinkin, meillä kun oli englanti yhteisenä kielenä. Mikromekaanikko ei englantia osannut. Kieltämättä minäkin aloin jo oppia hiukan espanjaa. Ja totta kai haluan opetella sitä lisää.
Todella paljon opin kahden kuukauden aikana Barcelonassa. Jopa niin paljon, että Aniceto otti puheeksi jo senkin mahdollisuuden, että voisin valmistuttuani tulla heille töihin. Kunhan olisin, mahdollisesti, täydentänyt opiskeluani Kelloseppäkoulussa vielä yhdellä lisävuodella kelloseppäpuolella, niin kuin toivoin.
Valmistuttuani mikromekaanikoksi pääsinkin jatkamaan vielä vuoden lisäopinnoilla kellosepäksi. Viime syksyyn asti olin luullut tietäväni jo jotain kelloista, mutta aika pian tämän vuoden aikana kävi selväksi, että enpä tiennyt paljoakaan. Tämä vuosi on ollut minulle oikeata kelloissa kylpemistä. Ja siitä kylvystä olen oppinut ihan tajuttoman paljon, Markku Huhtalan ohjauksella.
Olin neljännen vuoteni aikana myös A. Lange & Söhnen kuuluisalla kellotehtaalla Saksassa kahden viikon harjoittelussa.
Kellosepän opintojen huipentuma on kurssikellon tekeminen ja päätin tehdä kellon isälleni. Olin jo tehnyt aikaisemmin äidilleni kaulakorun ja siskolleni rannekorun.
Ja nyt olet lähdössä Barcelonaan kellosuunnittelijaksi? Suoraan koulun penkiltä, niin kuin sanotaan. Kyllä, lähden sinne elokuun viimeisenä päivänä. Tai pitäisi kai sanoa asia monikossa, että lähdemme sinne. Myös tyttöystäväni lähtee nyt Barcelonaan. Mutta ei se käden käänteessä järjestynyt.
Viime syksynä julkaistiin se PITA Barcelonan kello, jota kehiteltiin harjoitteluaikanani. Tuntui tietysti hienolta, että kellossa oli minunkin suunnittelemiani osia. He myös pyysivät minua tekemään joitakin mallinnuskuvia Lontoon messuille, jossa kellomallia esiteltiin.
Alkuvuodesta olin yhteydessä PITAan ja kyselin varmistusta työsuhteestani. Virallisissa asioissa kuitenkin kesti ja aina vain kesti. Odotellessa alkoi jo ns. hiki nousta otsalle. Lopulta kuitenkin sain virallisen työtarjouksen ja fiilis oli huikea.
Sovittiin, että jatkan syyskuun alusta PITAlla tulevien kellomallien suunnittelua yhdessä muun tiimin kanssa ja osallistun myös kellojen osien tekemiseen ja viimeistelyyn.
Tuntui kuin yhdessä maailman kolkassa olisi ollut ihan tietynlainen kahdeksankulmainen kolo. Ja kahdeksankulmainen palikka olisi löytänyt sen. Olihan siihen pujottauduttava.
Teksti: Liisa Kunttu | Kuvat: Heikki Kunttu | toteutus: monimediatoimisto KUTOMO |
Julkaisija: Kelloseppäkoulu | Vanha maantie 11, 02650 Espoo | Puhelin: +358 9 4355 770 |
