Kelloseppä Kristiina Liesivaara

Luokkakuva Kelloseppäkoulusta, Kristiina takarivissä keskellä. Luokan opettaja Jorma Tuominen eturivissä toinen vasemmalta.

Aloitin Kelloseppäkoulun vuonna 1974. Sinä vuonna sattui olemaan kaksi aloittavaa luokkaa. Kummallakin luokalla oli silloin 13 oppilasta ja meitä tyttöjä oli kummallakin luokalla 3.

Seuraavilla vuosikymmenillä naispuolisten opiskelijoiden osuus kaikista koulussa opiskelevista nousi selvästi ja joinakin aikoina lähes puolet opiskelijoista on ollut tyttöjä. Edelleenkin vaihtelu eri vuosien välillä on kuitenkin suurta.

Historiallisesti on toki niin, että kelloseppä on ollut miesten ammatti. 1800-luvun lopulla varsinaista koulutusta ammattiin oli vain miehille – vaikka naisia alalla paljon työskentelikin. Vielä 1900-luvun alkupuolella kelloseppä saattoi hyvinkin opettaa ammatin saloja kisälliensä ja oppipoikiensa lisäksi myös vaimolleen, joka myös vastasi suuresta osasta liikkeen toimintaa. Ensimmäisistä koulutetuista naispuolisista kellosepistä ja alan vaikuttajista Hanna Söderlundista, Saara Oksasesta, Olga Aikalasta ja Esteri Perkosta voit lukea Kellomuseon verkkosivuilta www.kellomuseo.fi.

Olin jo 22-vuotias aloittaessani koulun Espoon Tapiolassa, jossa koulu silloin sijaitsi, kertoo Kristiina. Olen maalaistalosta kotoisin, muuttanut pois kotoa jo 16-vuotiaana ja siitä lähtien huolehtinut itse itsestäni. Olin ollut erilaisissa töissä Ruotsissa ja Saksassa ja tutustunut sairaalan toimistotöiden kautta myös suomalaiseen hoitoalaan. Kun oli aika hakeutua koulutukseen, aloin selata ammatinvalinnan opasta ja miettiä, mikä voisi sopia minulle. Tiesin vain sen, että en halua millekään tyypillisesti naisten alalle, sellaiselle joihin valtaosa tytöistä silloinkin hakeutui. Ehkä juuri siksi kellosepän koulutus alkoi kiinnostaa minua.

Meillä ei ole ollut suvussa kelloseppiä eikä kokemusta alan liikkeistä, toisin kuin useilla luokkatovereillani. He olivat enimmäkseen suoraan peruskoulusta tai keskikoulusta tulevia – minua paljon nuorempia – ja monista odotettiin jatkajaa perheen liikkeeseen.

Omasta halustani olin kuitenkin varma ja pääsykokeet jännittivät hirveästi. Erityisen jännittävänä muistan yhden tehtävän. Siinä piti asetella holkkeja aika ohuisiin, lautaan kiinnitettyihin piikkeihin – ja olla samalla haastateltavana. Mutta minä pääsin kouluun, vaikka en kovin hyvänä itseäni pitänytkään.

Opettaja Jorma Tuominen ja Kristiina.

Ensimmäisenä syksynä odotimme tietysti innolla kellojen pariin pääsemistä ja sitä kotiväkikin aina viikonloppuisin kyseli. Pettyneenä kerroin, että me vain viilasimme, kiillotimme, porasimme ja sahasimme, eikä kelloista tietoakaan. Jälkeenpäin tietysti ymmärsin, että noiden taitojen harjoittaminen ja erilaisiin materiaaleihin tutustuminen oli todella tärkeätä. Ja joulun jälkeen pääsimmekin sitten tosi toimeen. Meidän vastaavana opettajanamme oli sympaattinen, taitava ja aina opiskelijoita kannustavan Jorma Tuominen ja se oli arvokasta. Rinnakkaisluokkamme harmiksi heidän opettajansa vaihtui vuosittain.

Rehtorina oli minun opiskeluaikanani Leena Fagerström ja vararehtorina kelloalalla kuuluisa Leksa, Leo Koivisto. Rehtoriin liittyi tapaus, jota en ole todellakaan unohtanut, nauraa Kristiina. Meillä tytöillä oli liikuntaa yksi tunti viikossa ja vaikka se tosiasiassa oli vain kävelyä, se oli tietysti tärkeätä. Monet pujahtivat silloin kuitenkin Tapiolan keskustaan asioille. Minä lintsasin vain yhden ainoan kerran ja juuri silloin rehtori tuli tietysti minua vastaan. Jouduin puhutteluun ja olin todella nolona. ”Sinusta Kristiina, tunnollisesta oppilaasta minä en olisi tätä osannut odottaa”, sanoi rehtori.

Niin kuitenkin kävi, että myöhemmin, kun Kristiina oli tehnyt jo vuosia kellosepän töitä, samainen rehtori tarjosi hänelle töitä koulusta.

Asuin ensimmäisen vuoden koulun asuntolassa, niin kuin suuri osa oppilaista yleensäkin, Kristiina kertoo. Minulle se kävi kuitenkin hiukan tukalaksi, kun olin jo tottunut itsenäiseen elämään. Me tytöt asuimme silloin talon neljännessä kerroksessa, kaksi samassa huoneessa. Siinä kerroksessa ei ollut suihkua, sauna ja suihkut ollivat talon alakerrassa, eikä vessojakaan ollut kovin montaa. Ja asuntolassa oli vain yksi puhelin, niin että kun vaikkapa minulle soitettiin, niin jonkun täytyi kiivetä portaita huutamaan että ”Kristiina puuuheeluu”!

Opettajat asuivat opettajien asunnoissa siinä vieressä ja joka ilta yhdellä opettajalla oli valvontavuoro. Valvoja kiersi katsomassa, että klo 22 asuntolassa rauhoituttaisiin. Mutta kun suuri osa asukkaista oli vielä aika keskenkasvuisia, niin ei se aina mennyt ihan sääntöjen mukaan. Siksi minä muutinkin Helsinkiin Runeberginkadulle nykyisen puolisoni kanssa ja asuin siellä kaksi jälkimmäistä opiskeluvuottani.

Opettaja Jorma Tuomisesta ja rehtori Leena Fagerströmistä on muotokuvat Kelloseppäkoulun seinällä.

Kristiina Liesivaara kertoo kelloseppäuransa kahdesta ensimmäisestä vuosikymmenestä.

Valmistuttuani vuonna 1977 olin ensin kelloseppänä Heikin kulta -nimisessä liikkeessä Vantaan Tikkurilassa. Siellä korjattiin vielä paljon kelloja ja tehtiin merkkihuoltoja. Liikkeellä oli myös maahantuontia ja oma, Sirius-merkkinen tuontikellokin. Itsenäisiä kello- ja kulta-alan liikkeitä oli Suomessa silloin paljon tiheämmässä kuin nyt.

Muutimme myöhemmin Lohjalle. Siellä pääsin kellosepäksi liikkeeseen, jossa luokkatoverini oli aiemmin työskennellyt. Liikkeessä oli minun lisäkseni myyjä, jonka kanssa vastasimme oikeastaan liikkeen hoidosta, sillä omistaja oli enimmäkseen muualla. Vähitellen tämä myyjä ja minä aloimme miettiä oman yrityksen perustamista. Vuonna 1988 perustimmekin sitten Kultakaksikko nimisen liikkeen Lohjalle.

1990-luvun laman alkaessa olimme uunituoreita yrittäjiä. Liikkeemme pysyi kuitenkin pystyssä ja välillä saimme oikein ihmetellä lamasta kertovia uutisia. Meillä oli kuitenkin ollut aika hyvä lähtötilanne: meillä oli jokseenkin valmis asiakasverkosto, tunsimme maahantuojat ja muut tärkeät yhteistyökumppanit ja Lohja taisi olla silloisessa tilanteessa kooltaankin aika sopiva paikka.

Yhdeksän yrittäjävuoden jälkeen tein kuitenkin ison päätöksen. Myin oman osuuteni liikkeestä kumppanilleni ja päätin suoda itselleni yhden vapaan vuoden sen miettimiseksi mitä oikeastaan haluaisin tehdä. Jälkeenpäin ajatellen se oli kenties jopa tyhmän rohkea teko, jäinhän oikeastaan tyhjän päälle. Mutta minulla oli todella suuri tarve kuunnella itseäni. Totesin, että minussa ei ole liikenaista: en halunnut olla myymässä ihmisille aina vain lisää tavaraa. Kelloja kyllä kaipasin. Ja niin sitten kävi, että kun Kelloseppäkoulun rehtori kuuli minun olevan vapaana, hän soitti, kutsui käymään koululla ja tarjosi minulle töitä. Sillä tiellä olen sittemmin ollut. – Sinänsä tällainen ei ole ihmeellistä, onhan Kelloseppäkoulussa aina pidetty yhteyttä entisiin opiskelijoihin. Mutta ajoitus oli kyllä minun kannaltani todella hyvä.

Kristiina kello- ja jalometallialan erikoismyyjien luokassa somistusvälineiden parissa.

Tulin töihin Kelloseppäkouluun vuonna 1998 kello- ja jalometallialan erikoismyyjäkurssista vastaavaksi. Vuonna 1995 Kelloseppäkoulussa oli ryhdytty kouluttamaan erikoismyyjiä kello- ja jalometallialalle. Kurssin tavoitteena on antaa valmiudet työskennellä kello- ja jalometallialan vähittäisliikkeiden vaativissa myyntitehtävissä. Koulutuksen pääpaino on alan tuotetuntemuksessa. Tällaisessa tehtävässä tarvittiin tietysti kokemusta alan liikkeessä työskentelemisestä ja sen edellyttämästä koulutustarpeesta. Nykyisin kaksi kertaa vuodessa järjestettävä kurssi kestää noin neljä kuukautta ja siihen kuuluu myös työharjoittelua alan liikkeissä. Jälkeenpäin ajatellen kurssit olivat aluksi aika 'kotikutoisia' ja sisällöltään nykyistä vaatimattomampia. Vasta ajan kanssa niihin on saatu riittävän ammattitaitoinen opettajakunta ja koulutusta on muutoinkin kehitetty liikkeiden ja myyntityön nykyisiä tarpeita vastaaviksi.

Paljon kehitystä on tapahtunut myös siinä, millaisia kurssin opiskelijat ovat. Meillä on nykyään paljon hakijoita, joilla on jo monenlaista kokemusta työelämästä – tutkintojakin saattaa olla kaksi tai jopa kolmekin. Harvoin kurssille enää tullaan suoraan koulun penkiltä. Ja opiskelijat ovat todella aktiivisia ja tiedonhaluisia. Nykyään on hyvät mahdollisuudet tiedonhankintaan ja se todellakin näkyy meidän opiskelijoissamme. Eli kurssien sisällöille asetetaan jatkuvasti korkeampia vaatimuksia, hymyilee Kristiina.

Asiakastöitä vastaanotettaessa on arvioitava korjattavaksi tuodun kellon kunto ja sen kunnostusmahdollisuudet.

Kelloseppäkoulussa tehtäväkseni tuli myös kouluun huollettavaksi ja korjattavaksi tulevien kellojen, ns. asiakastöiden, vastaanotto ja luovutus takaisin asiakkaille. Vastaanotan kellon ja jos kyseessä on seinäkello tarkastan ensin suurin piirtein sen kunnon, irrotan koneiston ja katson tärkeimmät osat. Aika harvoin joudumme toteamaan, että kello on liian huonossa kunnossa tai jostain syystä tyypiltään meille sopimaton. Sitten työstä vastaava opettaja käy kellon tarkemmin läpi ja minä kirjaan tulokset ylös. Teemme ehdotuksen kellolle tehtävästä työstä ja sen kustannuksista ja minä esitän sen asiakkaalle. Jos asiakas hyväksyy suunnitelman kustannusarvioineen, kello jää meille huollettavaksi ja korjattavaksi. Ja kun työ on tehty, se luovutetaan takaisin asiakkaalle. Myös opiskelijat ovat mukana kellojen arvioinnissa ja yhteydenotoissa asiakkaisiin.

Minulle on erittäin mieluisaa olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka haluavat kunnostaa vanhoja kellojaan. On hienoa tuntea, miten tärkeiksi kellot muodostuvat, kun ne kantavat pidempää historiaa. Onhan mekaaninen kello yleensäkin suunnattoman mielenkiintoinen keksintö ja sen vaikutus ajanlaskuun ja meihin ihmisiin todella iso asia.

Kaikki kellot ovat minulle tärkeitä. Vanhoja seinäkelloja rakastan kuitenkin kaikkein eniten, sanoo Kristiina ja koskettaa hellästi yhden, paljon tunteja mitanneen seinäkellon kaappia.

Kristiina on jäämässä eläkkeelle monipuoliselta kellouraltaan. Hänen ei kuitenkaan tarvitse muutamaa sekuntia pidempää aikaa miettiäkseen, mitä haluaisi sanoa niille naispuolisille ihmisille, jotka harkitsevat kelloalan koulutusta.

Totta kai haluan rohkaista naisten hakeutumista tälle alalle, yhtä lailla kellosepän, mikromekaanikon kuin kello- ja jalometallialan erikoismyyjän koulutukseenkin. Esimerkiksi kursseillemme hakijoissa olen tavannut monia sellaisia ihmisiä, jotka ovat elämässään sellaisessa kohdassa, että kysyvät näinkö todella elän lopun elämääni ja miettivät uskaltavatko hypätä uuteen. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa täydestä sydämestäni: uskaltakaa, kuunnelkaa itseänne! Työ on niin iso osa ihmisen elämää, että sen kanssa on voitava elää tasapainossa. Pyrkikää tekemään sitä, mikä teitä aidosti kiinnostaa.

Kristiinan ensimmäisen luokan syksyllä valmistamat työvälineet ovat palvellet häntä hienosti koko kelloseppäuran ajan. Myös hänen kolmannella luokalla valmistamansa taskukello on erinomaisessa kunnossa. Kuvauspäivänä Kristiinan ranteessa oli MONDAINE ECOMATIC -kello.

En ole kellojen keräilijä, en ainakaan keräile niitä järjestelmällisesti. Mutta on minulla ehkä noin viisikymmentä kelloa, pitää niitä olla. Eilen ranteessani oli tämän muotoilultaan modernin Mondaine-kellon sijaan naisten Eterna-kello 1930-luvulta. Taskukelloja minulla on ehkä noin kymmenen kappaletta. Ja kotona kelloja on oltava niin, että missä tahansa istunkin, niin aina näen kellon. Kelloni ovat hyvin monenlaisia, kaikki eivät ole lainkaan arvokkaita, mutta kaikki pidän käynnissä.

Teksti: Liisa Kunttu | mvkuvat Kristiina Liesivaaran kokoelmista ja värikuvat Heikki Kunttu
toteutus: monimediatoimisto KUTOMO

Kelloseppäkoulu | Vanha maantie 11, 02650 Espoo | Puhelin: +358 9 4355 770, Fax: +358 9 4355 7723 | kanslia@kelloseppakoulu.fi | www.kelloseppakoulu.fi