Mutta mitä tekemistä Kelloseppäkoululla on Aurora Propulsion Technologies Oy:n kaltaisen yrityksen kanssa? Vastaus selvisi Auroran toimitusjohtaja Roope Takalalle ja yrityksen teknologiajohtajalle Perttu Yli-Oppaalle, kun he ryhtyivät etsimään yritykselle sen tarpeiden mukaisia osaavia käsiä. Siksi he lähtivät Kelloseppäkouluun esittelemään yrityksen toimintaa ja rekrytoimaan siellä koulutettavia mikromekaanikkoja. Ja niin siinä kävi, että mikromekaanikot kiinnostuivat asiasta, kymmenisen heistä haastateltiin, hiukan harvempi jätti hakemuksensa. Pihla Pietikäinen, Jannika Vesalainen ja Matti Heliö pestattiin töihin yritykseen. He aloittivat tuntityöntekijöinä Aurorassa jo tämän vuoden helmikuussa. Kesäkuun alusta heistä tuli kokopäiväisiä työntekijöitä. Kelloseppäkoulussa kaksi vuotta opiskellut Jannika ja vuoden opiskellut Matti palaavat elokuussa kouluun jatkamaan opintojaan, mutta Pihla jatkaa Auroran kokopäiväisenä työntekijänä. Pihla valmistui mikromekaanikoksi tänä keväänä, juuri sopivasti Auroran tarpeeseen.
Matti Heliö, Pihla Pietikäinen ja Jannika Vesalainen
Mikromekaniikan tiimi
Auroran mikromekaniikan tiimiin kuuluu kaikkiaan neljä henkilöä. He työskentelevät yrityksessä mikromekaanisten komponenttien suunnittelun ja kokoonpanon sekä prototyyppien valmistamisen parissa. Jannikalla on aiempaa kokemusta puhdastyöskentelystä ja lääketieteellisistä instrumenteista ja Matilla koneistuksesta. Pihlalla puolestaan on kokemusta työskentelystä korkeakouluympäristössä. Hän suoritti viime lukuvuonna Aalto yliopistossa järjestetyn 8 kuukauden pituisen tuotekehityskurssin, jossa kunkin tiimin tehtävänä oli yhdeltä kurssin partnerilta tulleen konkreettisen kohteen tuotekehitys. Auroran mikromekaniikan tiimin neljäs jäsen, Jaakko Laitinen on 3D-mallinnuksen taitaja. Jaakko on tiimin ainoa jäsen, joka ei ole Kelloseppäkoulun opiskelija tai sieltä valmistunut.
Me juttelemme ensin Jannika Vesalaisen kanssa, joka on juuri nimitetty Auroran mikromekaniikan tiimin vetäjäksi. Eikä ihme, sillä Jannikalle on ehtinyt kertyä jo runsaasti kokemusta vaativasta tiimityöskentelystä leikkaussaleissa. Puoliksi sattumalta käy ilmi, että Jannika kuuluu myös tiimiin, jolla on voittoja avomeripurjehduksessa peräti SM-tasolta. Sekin on kokemusta tiimityöstä jokseenkin vaativassa ympäristössä.
Ennen opintojani Kelloseppäkoulussa ehdin toimia sairaanhoitajana jo parikymmentä vuotta, Jannika kertoo. Olen työskennellyt enimmäkseen leikkausosastoilla ja invasiivisella puolella (elimistön sisällä suoritettavissa tutkimus- tai hoitotoimenpiteissä). Nyt kun ajattelen, niin niissä on ollut yhteistä täällä Aurorassa työskentelyn kanssa ainakin moniammatillinen tiimityö ja teknisten instrumenttien käyttäminen. Muistan, että joskus leikkausta tehdessämme saatoimme miettiä kirurgin kanssa jo parannuksiakin käyttämiimme välineisiin, sanoo Jannika ja hymyilee.
Niin että kyllä vain, voin sanoa että myös tekniikka kiinnostaa minua. Alun perin minusta tuli kuitenkin sairaanhoitaja siksi, että ihmisen elimistö, anatomia ja fysiologia kiinnostivat. Senkin taustalla on tietysti kysymys siitä miten jokin, kuten ihmisen elimistö, toimii. Eikä kiinnostukseni ihmiseen ole minnekään kadonnut, ei minulla ole mitään tarvetta jättää sairaanhoidon tehtäviä kokonaan taakseni.
Se, että löysin Kelloseppäkoulun ja mikromekaniikan koulutuksen kirkastui minulle aivan hetkessä, voisi ehkä sanoa sattumalta. Tai ei ehkä sittenkään aivan sattumalta. Olin alkanut tuntea useammastakin eri syystä, että minun olisi aika ryhtyä johonkin uuteen. Olin ajamassa autolla, laitoin radion päälle ja sieltä tuli ohjelma, jossa kerrottiin Kelloseppäkoulun opiskelijoiden ”sisäänmarssista” eli koulussa tapahtuvan opiskelun jatkamisesta läpi yön ammatilliseen koulutukseen tehtävien leikkausten vastustamiseksi. Tai pitäisikö sanoa oman koulutuksen tasokkuuden ja lähiopetuksen määrän puolustamiseksi. Samalla minullekin ajatus mikromekaniikasta tuntui jo jotenkin selvältä. Menin kotiin, kerroin puolisolle päättäneeni lopettaa silloisessa työpaikassani ja hakea Kelloseppäkouluun. Hän taisi sanoa, että ”tietysti, totta kai” tai jotain sen tapaista ja asia oli sillä selvä.
Juttelemme siitä, miten muutoksen tai jonkin tärkeän ratkaisun tekemisen edellytykset kasvavat ihmisessä pitkän ajan kuluessa ja miten kaikki ikään kuin loksahtaa kohdalleen otollisessa tilanteessa. Se voi näyttää täydelliseltä sattumalta, mutta myöhemmin tarkasteltuna sen huomaa avanneen aivan johdonmukaisia polkuja johonkin edeltävään nähden. Jannika kertoo, että hänen luokallaan Kelloseppäkoulussa on useita ”ammatinvaihtajia” eli opiskelijoita, joilla on takanaan jo runsaastikin työelämän kokemusta. Se vaikuttaa sekä rikkautena luokkayhteisössä että todella tarpeelliselta asiantilalta nykyisessä työelämässä.
Myös Matti ja Pihla liittyvät keskusteluumme. He kertovat, miten mahtava mahdollisuus on ollut päästä mukaan Auroran joukkoon. Oikeaan, haastavaan tuotekehitysprojektiin, jossa saa tuntea olevansa joukkueen täysivaltainen jäsen, kaikessa mukana. Kun tiede, oppiminen ja yhteistyö ovat kaikille se juttu. Samalla he toteavat, että heidän työskentelynsä osalta työ on vasta alussa. Että heidän keväällä tekemänsä tuntityöt olivat vasta ”näpertelyä”, jonka suuria ongelmien ja oppimisen kohtia ei voi vielä analysoida.
Plasmajarru
Kun kysymme, mitä kullakin mikromekaanikolla on nyt työn alla, tässä alkuvaiheessa, niin Pihla ja Jannika purskahtavat nauramaan. He kertovat, että Matti teki todella vaikuttavan sisääntulon Auroran kokopäiväiseksi työntekijäksi. Hän kehitti ensimmäisenä työpäivänään demon laitteesta, jolla kudotaan plasmajarruun ja sähköpurjeeseen tarvittavaa liekaa. Miten ihmeessä se on mahdollista?
Matin tekemää liekaa.
Ehkä se on mahdollista siksi, että olen aina ollut kiinnostunut tieteestä. Tiedelehtiä luin jo lapsena. Jo pitkään minua on kaikkein eniten kiinnostanut avaruus ja avaruusteknologian tapahtumat. Sähköpurjeestakin olen tietysti ollut kiinnostunut. Hankin ensin ammattikoulusta koneistajan taidot myöhempiä töitä ajatellen. Rankka tehdasmainen työympäristö ei kuitenkaan sopinut minulle lainkaan, en kestänyt sitä. Juuri avaruustekniikka oli seikka, joka sai minut hakemaan Kelloseppäkoulun mikromekaniikan linjalle. Miellän itseni futuristiksi, jolle ajatus siitä että luotain toisi meille jonain päivänä kokonaisen asteroidin, ei tunnu yhtään mahdottomalta. Niinpä sormet suorastaan syyhyävät sähköpurjeen pariin, sanoo Matti.
Propulsiomoduulin suuttimet
Pihla kertoo työskentelevänsä nyt suuttimien kanssa ja harjoittavansa pienten reikien poraamista oikein tosissaan. Vielä ei skaala ja tarkkuus ole riittävä, pitäisi päästä 30 mikroniin (µm, mikrometri eli metrin miljoonasosa tai millimetrin tuhannesosa).
Pihlan tekemiä suuttimia.
Pihla kertoo olleensa kiinnostunut koneista ja laitteista jo varhain lapsena, saaneensa esimerkiksi ensimmäiset sähkösarjansa jo 4 - 5 -vuotiaana. Hän tunnustaa purkavansa todella mielellään vanhoja pelikonsoleita ja televisioita. Niissä on niin mielenkiintoisia ratkaisuja ja niistä näkee niin hienosti miten ne toimivat, sanoo Pihla. Siltä pohjalta ei varmaan tunnu oudolta, että olen halunnut pyrkiä Kelloseppäkouluun. Toisaalta myös visuaalisuus on minulle tärkeää. Olen työskennellyt muutaman vuoden myös teatterissa puvustuksen ja lavastuksen parissa.
Jannika kertoo, että hän on tähän mennessä enimmäkseen pohtinut tuotekehityksen eri työvaiheiden järjestämistä sekä suunnittelun että valmistuksen osalta. Minulle tulevat kuulumaan myös testiasemat tyhjiökammiossa, hän lisää. Tyhjiökammioita kyllä löytyy Otaniemen alueelta, mikä on hyvä. Mutta niihin pitäisi suunnitella myös tarvittavat telineet ja järjestää mittalaitteet. Telineiden suunnittelussa ei kuitenkaan ole kysymys niin vaativasta tehtävästä kuin miltä se ehkä kuulostaa. Lähinnä on kysymys siitä, miten erilaiset valmiit kappaleet asetellaan, vähän Lego-palikoiden tapaan.
Olemme pajassa, johon Pihla ja Matti kävivät kävivät jo aiemmin tutustumassa. Täältä Aurora voisi vuokrata käyttöaikaa sen sijaan, että ryhtyisi itse hankkimaan tarvittavaa varustusta. Tällainen menettely kun on Otaniemen kampuksella hyvinkin mahdollista, se kuuluu yhtenä osana kampuksella toimimisen hyötyihin.
Paja saa näiden mikromekaanikkojen silmät säihkymään, tavalla jota tuskin monikaan kiinnostuksen kohde voisi ylittää. Pajassa tuntuu olevan kaikki paikallaan, kaikki mitä Aurorassa työskentelevä mikromekaanikko tarvitsee, ainakin aluksi. Ja kun katselee näiden kelloseppäkoululaisten tutustumista työtilaan ja kuuntelee heidän keskinäistä kommunikointiaan, ei voi tulla muuhun kuin siihen tulokseen, että nämä mikromekaanikot ovat todella virittäytyneet tiimityöskentelyyn. Ja että heillä on juuri se, minkä oppilaskunnan puheenjohtaja Jannika Kelloseppäkoulun päättäjäispuheessaan ilmaisi: optimistinen ongelmanratkaisutahto.
Luupin päätoimittaja: rehtori Tiina Parikka
Tekstit: Liisa Kunttu | Kuvat: Heikki Kunttu | toteutus: monimediatoimisto KUTOMO |
Julkaisija: Kelloseppäkoulu | Vanha maantie 11, 02650 Espoo | Puhelin: +358 9 4355 770 |
