Harry Åkerman valmistui kellosepäksi vuonna 1964

Liikkeesi Hiidenkello, jonka tilassa parhaillaan istumme on toiminut täällä Nummelassa jo parin vuoden kuluttua täydet 50 vuotta. Oletko itsekin ns. paljasjalkainen nummelalainen?

Ainakin puoliksi, kyllä. Äitini oli täältä kotoisin, mutta isäni oli helsinkiläinen. Kun olin lapsi, me tulimme Nummelaan sotaa pakoon. Mutta kun isäni kuoli, niin jäimme tänne. Minä menin heti kansakoulusta päästyäni töihin sukulaisen puusepänverstaaseen, oli tietysti osallistuttava perheen elatukseen. Mutta kymmenen vuotta verstaassa työskenneltyäni ja sotaväen käytyäni oli sitten mahdollista hakeutua koulutukseen. Ja heti kun näin lehdessä Kelloseppäkoulun ilmoituksen ja sain tietoja koulusta tiesin, että sitä minä haluan.

Kun kysymme, oliko Nummelassa silloin kelloseppää, jonka esimerkki saattoi vaikuttaa, Harry hymyilee ja kertoo hauskan muiston. Hän muistaa kesäaamun tuoksuineen ja sen miten kauniisti aurinko paistoi harjun takaa. Hän näki, miten Nummelan silloinen kelloseppä, Kaino Virman, istui leppoisasti lehteä lukien liikkeensä portailla ja tervehti ystävällisesti ohikulkijoita. Tämä näky sai nuoren Harryn ajattelemaan, että tuo se vasta olisi jotakin.

Oliko puusepänverstaassa työskentelemisestä hyötyä Kelloseppäkoulun kannalta?

Totta kai oli. Olin minä tietysti muutoinkin innostunut käsillä tekemisestä ja näpräämisestä, jo pienestä pitäen. Kaikki leikkikalunikin tein itse. Mutta puusepänverstaalla opin paljon. Olin siellä konepuolella, tein esimerkiksi teriä. Ja minut lähetettiin yleensä asialle, kun jollakin oli ongelma, johon piti keksiä ratkaisu. Osuusliike Auraan minä olin niilläkin matkoilla menossa jotakin pulmallista juttua katsomaan, kun kellosepän aamuhetkeä katselin.

Olin soittanut 12-vuotiaasta lähtien. Usein ajatellaan, että soittaminen harjoittaa sorminäppäryyttä ja sitä se kyllä tekeekin. Mutta ainakin minun puhallinsoittimellani, isolla vaskisoittimella, on ollut suuri vaikutus koko kehon hallintaan. Ja se on myös kellosepälle tärkeätä. Usein joutuu kohdistamaan suurta voimaa esimerkiksi pieneen ja herkkään kellon osaan – ja se voima on hallittava. Myös koneiden käyttö vaatii usein sitä suuren voiman hallitsemista.

Koulussa

Millaiset Kelloseppäkoulun pääsykokeet olivat? Jännititkö?

En jännittänyt, minä olin niin varma, että juuri sinne haluan ja teen parhaani päästäkseni. Olin 24 -vuotias, minulla oli jo perhe ja olin jo ehtinyt oppiakin kaikenlaista.

Pääsykokeet olivat kaksipäiväiset, perimmältään varmaan saman tapaiset kuin nykyisetkin. Tietysti testattiin käden taitoja, oli käytännön puolta ja sitten myös psykologiaa. Kellosepällähän pitää olla käden taitojen ja vakauden lisäksi myös hyvä näköaisti ja ajatuksen luisto. Tietynlaista kaksijakoisuutta sekä käytännön että teorian suhteen se vaatii, eikä kumpikaan puoli saa puuttua.

Meidän piti tehdä useitakin töitä piirretyn mallin mukaan. Niitä hoksottimia testattiin sitten esimerkiksi harjoituksilla, joissa piti tajuta mihin suuntaan rattaat pyörivät jossakin monimutkaisemmassa mallissa. Ja tietysti huolellisuus, tarkkaavaisuus ja keskittymiskyky olivat tärkeitä.

Pääsit siis kouluun ja aloitit opinnot vuonna 1962 silloin Tapiolassa sijainneessa Kelloseppäkoulussa. Missä asuit?

Silloin osa opiskelijoista asui koulun yhteydessä olleessa asuntolassa. Minä asuin kuitenkin perheeni kanssa Haukilahdessa. Sieltä oli kouluun juuri sopiva kävelymatka, pientä liikuntaa vastapainona koulutyölle.

Entä opetus, poikkesiko se paljon nykyisestä?

Opetus koulussa aloitettiin silloin samalla tavalla kuin nykyisinkin: tekemällä omat työkalut. Ja sitten edettiin isoista kelloista pienempiin, kaappikelloista tasku- ja pöytäkelloihin ja rannekelloihin. Meillä ei ollut silloin erillistä työharjoittelua koulun ulkopuolella, mutta työtunteja koulussa kyllä kertyi. Me saimme tehdä töitämme koululla iltaisinkin, se oli selvä ero nykyiseen tilanteeseen. Ja iltatöitä kyllä sitten tehtiinkin paljon.

Meitä oli samalla luokalla 14 oppilasta. Kaikki olivat poikia, iältään 16 – 24 vuotiaita, minä olin vanhin. Minusta on erinomaista, että nykyisin Kelloseppäkoulussa on tyttöjäkin.

Ensimmäisellä luokalla meidän opettajamme oli Leo Koivisto, toisella luokalla ensin Pentti Linnankylä ja sitten Pekka Haranko. Kolmannella luokalla oli sitten Hannu Ruokola. Hän ja myös silloinen rehtori Lauri Vuorikoski vaikuttivat paljonkin minun käsityksiini. Ja toisella ja kolmannella luokalla me sitten teimme opinnäytetyönämme, niin kuin nykyisin sanotaan, ne tourbillon-taskukellot.

Nyt Luupin maallikkotoimituskin osaa hämmästyä ja kysyä, että tekö todella teitte itse tourbillon-kellot?

Kyllä, tourbillon-taskukelloja oli tehty vain kaksi ennen meitä: Paavo Korpua oli valmistanut sellaisen vuonna 1959 ja Arto Mättö vuonna 1960. Ja sitten meitä oli toisella luokalla kolme oppilasta, jotka päätimme tehdä sellaiset. Matti Vihervirta, joka vaikuttaa nykyisin Harjavallassa, Aarno Korrensuo, joka lähti sittemmin Kanadaan ja minä olimme tämä kolmen ryhmä. Opettajat taisivat pitää meitä aika hurjapäinä, he oikeastaan irtisanoutuivatkin vastuusta. Totesivat että heiltä saattavat neuvot loppua. Matti Vihervirta on myöhemmin kirjoittanutkin, että olisivat tainneet jäädä kellot valmistumatta, ellen minä olisi ollut sitä hommaa hoitamassa. No, olihan minulle ehtinyt karttua jo työkokemustakin ennen koulua. Mutta kyllä meidän kellomme valmistuivat, viimeistelimme ne sitten kolmannella luokalla. Silloinkin koneistot tehtiin yleensä raakakelloista, mutta me teimme koneistomme alusta lähtien ja valmistimme kelloihimme myös kuoret. Minun kelloni vaati 800 työtuntia.

Mutta mistä ihmeestä idea tuli, kun se ei ollut opettajien ehdotus?

No kun Ruokolan Hannu näytti minulle kuvan tourbillon-taskukellosta, se riitti. Eihän se voinut olla kiinnostamatta, sanoo tämä kelloseppä. Hänen mielestään omia taitojaan pitää päästä testaamaan. On osattava tehdä itse ja ratkaistava itse. Se on ollut hänen ohjenuoransa aina.

Katumuskello

Meillä on kamera jo esillä, mutta pettymykseksemme viisikymmentä vuotta sitten Kelloseppäkoulussa valmistettua tourbillon-kelloa ei voikaan kuvata. Pettymyksemme täytyy kuitenkin olla pieni Harryn tunteiden rinnalla, kun hän huomasi tourbilloninsa hävinneen liikkeeseen tehdyn murron yhteydessä. Tiiliseinän läpi oli tultu leikkurilla ja lukitun kaapin ovi oli rikottu. Vieläkin on seinässä reikä. Mutta kurssitoveri Matti Vihervirralla on kuulemma tourbillon-taskukellonsa tallessa.

Tämän kellosepän ranteessa emme huomanneetkaan kelloa. Kysymme millaista hän käyttää. Harry nousee hakemaan kelloaan ja sanoo melkeinpä ujosti:

No tuli sitten ostettua tällainen katumuskello, tourbillon-rannekello. Kaduttaa, kun ei vielä silloin murron aikoihin ollut tullut hankittua kunnollista kassakaappia.

Tourbillon-kello

Tourbillon-kellon hienous on, että siinä eräällä tavoin kompensoidaan maan vetovoiman kellon käyntiin aiheuttamia häiriöitä. Tourbillon-kellossa käyntilaite ja liipotin ovat yhdessä ja ne on sijoitettu rakenteeltaan monimutkaiseen, liikkuvaan kehikkoon. Tällaisen kellon käynti on tavanomaista tarkempaa, periaatteessa.

Suomen Kellomuseon sivuilla (http://www.kellomuseo.fi/perus.html) kerrotaan, että tourbillonin keksi maailman ehkä kaikkien aikojen kuuluisin kelloseppä Abraham Louis Breguet (1747-1823), joka patentoi sen vuonna 1801.

Tourbilloniksi kutsuttu käynnin tasauslaite "on yksi Breguetin suurista kelloalan keksinnöistä. Se on erittäin vaikea valmistaa niin tarkasti, että siitä olisi todellista hyötyä viimeisimpien sekuntien metsästyksessä. Sitä käytetään vain kaikkein hienoimmissa tasku- ja rannekelloissa." Tällaista käynnin tasauslaitetta on pidetty keksimisestään lähtien todellisena mestarikellosepän taidonnäytteenä.

Kellomuseon kokoelmiin kuuluu myös tourbillon-käyntimalli, joka on valmistettu Kelloseppäkoulussa vuonna 1953. Siihen voi tutustua Kellomuseon perusnäyttelyssä.

Sveitsissä

Valmistuttuani lähdin sitten Sveitsiin Eternan tehtaalle, sinne huolto- ja korjausosastolle. Suomalainen Kalle Tolvanen oli siellä esimiesasemassa. Ehkä hänen ja Hannu Ruokolan välinen yhteys vaikutti siihen, että minua sinne kyseltiin. Ja perhe lähti mukaan, Harry kertoo.

Eikö kieli ollut ongelma? Ei se ollut, siellä pärjäsi turhankin hyvin suomella. Olisi saanut olla enemmän haastetta, niin olisi oppinut enemmän. Mutta silloin Eternan korjauspuolella oli paljon suomalaisia kelloseppiä töissä, ehkä juuri Tolvasen ansiosta.

Työn organisointi toimi hyvin. Aamulla sain yleensä eteeni kaksikymmentä kelloa, jotka katsoin heti läpi. Täytin lomakkeet siitä, mitä niille tehtäisiin ja mitä niissä tarvittaisiin ja avustajat toimittivat sitten minulle niissä tarvittavat osat. Kellojen kuoret huollettiin tehtaan puolella. Harjaannuin ja sain paljon hyödyllisiä rutiineita myöhempiä töitäni ajatellen.

Myöhemmin Luupin toimitukselle selviää, että Eterna toimi 1950- ja 1960-luvuilla yhtenä kellojen kehityksen veturina. Sillä oli patentti laadukkaiden automaattikellojen kuulalaakereihin ja Eternaa arvostettiin Suomessa suuresti.

Liikkeenharjoittajana ja opettajana

Palasitte Sveitsistä Suomeen vuonna 1966 ja avasitte Hiidenkello-liikkeenne Nummelan keskustassa. Oliko alkuun pääseminen vaikeata?

Ei se oikeastaan ollut. Kello-Tuomi oli siihen aikaan yksi Suomen merkittävimmistä tukkukaupoista. Sen toimitusjohtaja Uuno Tuomi halusi tukea minua ja sain hyvän varaston sillä sopimuksella, että maksan sen vähitellen, sitten kun rahaa tulee. Hiidenkello, joka on kello- ja kultasepänliike, on toiminut parin vuoden kuluttua viisikymmentä vuotta. Taitaa semmoinen olla kellosepällekin aika pitkä aika. Olemme hoitaneet tätä yhdessä puolisoni kanssa, hänellä kun on kaupallinen koulutuskin. Tosin vaimoni on täällä liikkeessä nyt enää vain yhtenä päivänä viikossa.

Hiidenkellon palveluksessa on ehtinyt työskennellä jo monta Kelloseppäkoulusta valmistunutta kelloseppää. Hiljattain Antti Vaherno perusti viidentoista Hiidenkello-vuoden jälkeen oman yrityksen Hyvinkäälle. Myös koulun aikainen työharjoittelupaikka täällä on arvokas. Harry Åkermanin nimen kun kuulee usein mainittavan silloin kun on puhe vanhoista mestareista.

Miten harjoittelijan opastaminen toimii? Sehän vaatii aika paljon aikaa?

Totta kai se vaatii aikaa, mutta niinhän pitääkin olla. Joskus ennen vanhaan oli vallalla semmoinen asenne, että 'ei siltä kannata kysyä, ei se kuitenkaan kerro'. Mutta eihän se niin saa olla, pitää toimia ihan päinvastoin. Kun harjoittelija tulee tänne meille, on tietysti otettava lähtökohdaksi se, onko kyseessä toisen vai kolmannen luokan harjoittelu. Ja opetus tapahtuu sitten tilanteen ja tarpeen mukaan.

Opetuskokemusta tältä kellosepältä ei puutu. Hän kertoo opettaneensa jo kaksikymmentä vuotta. Kelloseppäkoulussa hän toimi tuntiopettajana vuodesta 1988 lähtien opettaen ammattityötä, kello-oppia, kellotekniikkaa sekä kultatyötä ja kaiverrusta. Kelloseppien asioihin hän on vaikuttanut myös yleisemmin, mm. toimittuaan pitkään sekä Kelloseppäliiton että Kellosepäntaidon Edistämissäätiön hallituksessa ja puheenjohtajana.

Lopuksi

Mitä haluaisit sanoa nuorelle, joka harkitsee Kelloseppäkouluun hakeutumista?

Mieti mitä todella haluat ja missä olet hyvä. Keskity siihen. Älä hajota itseäsi liian moneen suuntaan.

Entä millaista syntymäpäivälahjaa toivoisit 70-vuotiaalle Kelloseppäkoululle?

Toivoisin, että ymmärrettäisiin, miten tärkeätä koululle on säilyttää omat pääsykokeensa. Että koulu voisi päättää niistä itsenäisesti.